Aiemmin takkuillut blogialusta toimii taas, joten palaan lentämään ja remontoimaan elämääni osoitteeseen:

www.kenokaula2.blogspot.fi

 

Tervetuloa mukaan!

 

 

Talo, jossa koirani kanssa asun seuraavan vuoden, sijaitsee pienen kaakkois-virolaisen kalastajakylän kauimmaisella laidalla. Perinteisen rakennustavan mukaan talon julkisivu antaa kadulle ja ulkorakennukset suojaavat pihaa muilta suunnilta. Pihapiiriin antaa näkösuojaa korkeiksi kasvaneet tuijat ja kukkaistutukset, takapihalta löytyy omena- ja päärynäpuita, marjapensaita ja vanha, hoitamattomana villiintynyt kasvimaa.

Katua pitkin taloa lähestyessä talon tunnistaa lautavuorauksen ruskeasta väristä, mutta sitten kiinnittääkin huomionsa talon kokoon. Se on kaksikerroksinen, pinta-alaltaan parisataa neliöinen. Yläkerrassa on neljä makuuhuonetta ja alhaalla tilava olohuone, ruokailutila ja tupakeittiö. Talon yhteydessä on vielä iso autotalli ja verstas. Ulkorakennuksessa on puuliiteri, kellarintapainen, suurehko takkahuone, sauna ja pukuhuone, sekä erillinen ulkovarasto.

 

Talo kuuluu nyt ystävättärelleni ja hänen veljelleen, jotka ovat perineet sen isänsä kuoltua kolme vuotta sitten. Olen ymmärtänyt, että heidän isänsä, paikallinen kalastaja ja ilmeisen arvostettu kyläyhteisön jäsen, on hyvin pitkälle itse rakentanut talon oman mielensä mukaiseksi. Voisin kuvitella, että tuolloin, 70-luvun lopun Neuvosto-Virossa talo on ollut poikkeuksellisen suuri, eikä kylässä edelleenkään ole montaa yhtä isoa saatikka suurempaa omakotitaloa.

Talon valmistuessa sisarukset olivat jo nuoria aikuisia ja lähdössä maailmalle, joten talossa asuivat ensisijaisesti isäntä ja hänen uusi puolisonsa. Kaikesta näkee, että talo on rakennettu harkiten ja  huolella, materiaaleiksi valittu sen ajan parhaat saatavilla olevat ja kaikesta on pidetty hyvää huolta! Materiaalit, kuten lattiat, ovat kestäneet hyvin aikaa, vaikka joistakin kohdista näkee, että kosteus on tullut sisään ja lattia on painunut. Joitakin huoneita on laudoitettu, tapetoitu ja maalattu, mutta mitään merkittävää remonttia ei ole tehty. Silti talo on kohtuullisessa asumiskunnossa.

Viimeisen vuoden aikana talossa on pitänyt majaa ulkomaankomennuksilla työskentelevä mieshenkilö, käyden olemassa siellä ehkä kerran kuukaudessa muutamia päiviä, mutta muuten asumus on ollut suurimman osan aikaa tyhjillään tai omistajien lomakäytössä. Nyt talo saa ikään kuin uuden elämän, kun siinä asutaan ja eletään päivittäistä arkea; uuneja lämmitetään, laitetaan ruokia, siivotaan, kuljetaan ovista pihamaalle ja tullaan takaisin sisälle, nukutaan, sisustetaan, kuljetaan portaissa….

Tähän taloon, tähän pihapiiriin aion nyt rakentaa elämäni ilolla ja sydämelläni. Talon henkeä kunnioittaen!

 

 

Pihapiiri on iso, kaksikerroksinen talo asettuu ällän muotoon sen etureunaan. Pakettiauto on ajettu rautaporteista sisään ja tavarat purettu melko nopeasti. Seison pihalla kuulostellen ensivaikutelmiani. Hyvä mieli hyrisee sisälläni. Tässä talossa, tässä pihapiirissä tulen viettämään seuraavan vuoden. En edes mieti muttia ja jossia; näihin puitteisiin rakennan arkeni, opettelen uudet tavat ja selviän elämäntaidoillani parhaani mukaan.

Olemme lähteneet aamuviideltä liikkeelle Vantaalta, matkanneet mukavasti laivalla meren yli ja ajelleet iltapäivän myötä Tarton kautta Mehikoormaan, Peipsijärven rannalle. Autoa kuljettava Petri osoittautui heti mukavaksi ja matka taittui leppoisasti röpisten. Kävimme Tarttossa syömässä ja etsittiin tori, josta kävin ostamassa ruokatarpeita. Sillä välin Petri vei koirani pienelle lenkille.

 

Sisällä on kosteaa ja koleaa, sillä taloa ei ole moneen viikkoon lämmitetty. Yritämme virittää keittiön hellaan tulta, mutta hella savuttaa ja luovumme aikeesta. Wokkaan kaasuliedellä meille ilta-aterian, sitten kannan kasseja yläkertaan ja laittelen nukkumapaikkoja. Yläkerran aulassa on uuni, johon saamme tulet ja makuuhuoneet ehtivät mukavasti lämmetä ennen yöpuulle käyntiä. Keskuslämmitystä talossa ei ole, puulämmitteiset uunit toimivat lämmön lähteenä.

 

Käyn ylikierroksilla fyysisen väsymyksen ja innostuksen nostattaman adrenaliinin voimin. Haluan tietenkin heti someen ilmoittamaan perheelleni perille pääsystä ja kertomaan matkan sujumisesta. Olen vaihtanut ennen Viroon lähtöä puhelinoperaattorin Soneraan, joka tarjoaa rajattomia tekstiviestejä ja puheaikaa Virossa. Pakettiin kuuluu myös melko pieni määrä dataa. En ole ennen käyttänyt nettiä jakamalla puhelimesta nettiyhteyden toiselle laitteelle, joten ilman apua en osaisi toimia oikein. Petri auttaa tässäkin mutta samalla huomataan, että puhelimessani on jokin ongelma, jonka takia yhteyden muodostaminen ei onnistukaan. Saan lainaksi tabletin jolla voin hoitaa yhteyden ulkomaailmaan sillä välin kun Petri vie puhelimen Helsinkiin korjattavaksi.

 

Seuraavana päivänä virolaisen ystävättäreni veli, talon toinen omistaja saapuu ja saan ohjeita ja neuvoja käytännön asioihin. Käymme yhdessä paikallisessa kunnanvirastossa ilmoittamassa minut asukkaaksi ja teen tuttavuutta lähimpiin naapureihini. Viereisellä tontilla asuva ihastuttava baabushka Sonja vie minut taloonsa, pakkaa laatikkoon sipuleita ja juureksia, kaivaa vadelmia pakastimesta ja puhua pulputtaa venäjää iloisesti nauraen. Ymmärrämme toisiamme mainiosti. Tien toisella puolella asuu Sonjan tytär Juulia, joka vannottaa kääntymään kaikissa ongelmissa hänen puoleensa, hän lupaa auttaa missä vain voi…

Sitten tulee hiljaisuus! Kiipeän koiran kanssa yläkertaan, sammutan valot ja asettaudun vuoteeseen. Koira kuuntelee hetken naapurustosta kuuluvaa haukuntaa ja asettuu sitten omalle paikalleen jalkataipeeseeni nukkumaan. Rauha laskeutuu mieleen ja kehoon, uni voittaa nopeasti. Ensimmäinen yö yksin uudessa kodissa, uuden elämänvaiheen äärellä!

 

 

 

Muutto

 

Kesä menee sairauslomalla. Välillä selkäkivut ovat sietämättömiä, mutta joinakin päivinä kykenen tyttären auttamana metsään. Pehmeällä sammalikolla on helppo kävellä ja on autuasta makoilla lämpimällä kalliolla auringossa; mieli ja keho rentoutuu, olo on heti parempi.

Joudun kahdesti menemään Töölön ensiapupolille kovien kipujen takia ja toisella kerralla pääsen päivän polilla maattuani magneettikuvauksiin. Saan diagnoosin; pienehkö välilevynpullistuma, ahtaumaa nikamaväleissä. 15 vuoteen selkä ei ole vaivannut, nyt tuntuu kuin olisi lähes kuolemantuomiolla.

 

Joudun pohtimaan tulevaisuuttani, työkykyäni. Vähän yli kuusikymppisenä ei sentään vanhuus pitäisi vaivata, mutta tosiasia on, että olen romukunnossa. Vielä vuosi sitten pystyin juoksemaan pieniä lenkkejä, painokin putosi mukavasti 12 kiloa ja olo oli kohtalainen.  Nyt hengästyn koiran kanssa lenkillä kävellessä ja portaiden nousussa, ryhti on painunut etukumaraan, hartioissa ja niskassa on jatkuvaa särkyä.  

 

Virolaisen naapurin luona käydessä haikailen ääneen, että nyt jos voisin, muuttaisin Viroon asumaan. Se on ollut yksi monista haaveistani, niin vahva, että liitin sen pari vuotta sitten tekemääni ”aarrekarttaankin” yhdeksi viidestä asiasta, jotka halusin elämässäni muuttaa tai toteuttaa. Neljä muuta toivetta oli jo toteutunut. Ystävätär katsoo minua ihmeissään ja kertoo, että heillä on iso talo Itä-Virossa ja että he ovat kauan etsineet jotakuta, joka muuttaisi taloon asumaan ja pitäisi siitä huolen.

 

Kaksi toivetta kohtaa ja yhtäkkiä elämä saa uuden suunnan! Ajatus muutosta tuntuu varmalta, oikealta ja selkeältä ratkaisulta. Alan selvittämään mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle, joka järjestyykin yhdellä keskustelulla esimiehen kanssa.  Käyn Virossa katsomassa taloa ja puhkun jo intoa. Aivan yhtä nopeasti löytyy alivuokralainen joka ihastuu asuntoon ja jolle sopii, että jätän osan tavaroistani paikoilleen. Löydän lopuksi vielä Facebookin vironsuomalaisten ryhmästä kohtuuhintaisen kuljetuksen itselleni, koiralleni ja tavaroilleni. 

 

Elokuun lopussa maallinen omaisuuteni on pakattu, osa varastoon, osa mukaan otettavaksi. Siirryn koirani ja muuttolaatikoitteni kanssa reiluksi viikoksi poikani ja miniäni huusholliin, käyn tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä, fysikaalisessa saamassa viime hetken ohjeita ja sitten olen valmis lähtemään. 

Vierivä kivi ei sammaloidu! Paikallaanolo sen sijaan...!

Vanhassa ja kuluneessa sloganissa piilee viisaus, jonka oivaltaa kun miettii kuluneita vuosia ja kaikkea tapahtunutta..Pitkällisen prosessin seurauksena kasasin elämäni palaset, päätin "tehdä asioille jotakin" ja lopulta toteutin "Suuren Elämänmuutokseni". Sain työpaikan pääkaupunkiseudulta ja muutin Lapista asumaan Kehä-III sisäpuolelle. Ei se aivan  otin-vuoteeni-ja-kävelin -periaatteella tapahtunut, mutta reilu puolitoista vuotta stadilasielämää on nyt eletty ja hengissä yhä ollaan.

Työ!

En oikein ymmärtänyt itseäni! Olin todella innoissani uudesta työstä ja työtehtävistä, mutta oli kuin olisin hetii alussa kadottanut jonkin tärkeän tarttumapinnan, josta en myöhemminkään oikein saanut otetta. Työyhteisöön oli suorastaan kivuliasta tulla mukaan. Perehdytys oli monenkirjavaa ja oli raskasta opetella asioita kantapään kautta! Esimies, jonka tukea olisin suorastaan kipeästi kaivannut, loisti poissaolollaan. Oli helpottavaa kun yksikön nuori sairaanhoitaja sai esimiespostin ja osoittautuikin taitavaksi, tehokkaaksi ja tasapuoliseksi. Hän sai asiat luistamaan. Lisäksi yksikössä aloitettiin uutta toimintamallia luova Elo-D -koulutus, jossa henkilöstön arvoja ja asenteita muokataan asukaslähtöisiksi, pois laitosmaisesta rutiinihoitamisesta. Työyhteisön ilmapiiri on myönteinen ja työkaverien kanssa yhteistyö sujuu hyvin.

Kaikki muutos, niin hyvässä kuin pahassa, on kuitenkin ollut hieman liikaa! Väsyin! Väsymys oli kuin musta aukko, joka ahmaisi kitaansa kaiken: ei jäänyt voimia harrastaa, tavata ystäviä, hoitaa itseään. Kaikki voimat hupeni siihen, että kävi töissä ja yritti siellä tehdä kaiken tarvittavan, koska pidän työstäni. Ja kun en kokenut selviäväni tehtävistäni, stressaannuin ja ahdistuin. Oravanpyörä oli valmis. Lyhyt loma toukokuussa ei juurikaan helpottanut, palasin töihin entistä ahdistuneenpana.

Olen aina ajatellut ja konkreettisestikin kokenut, että kun ihmisen henkinen taakka kasvaa liian suureksi kantaa, fysiikka pettää. Vaikeina 90-luvun vuosina kävin tuskaisesti läpi kolme välilevyn pullistumaa. Kun elämä helpotti, elin 15 vuotta lähes täysin vailla selkävaivoja. Kunnes kesäkuun alkupuolella, pihajuhlien yhteydessä selkä alkoi oireilemaan! Ja sitä on nyt sitten jatkunut! Ja taitaa taas jatkua pidempäänkin!

Summa summarum! Elämä laitetaan siis remonttiin! Kuvainnollisesti korjataan tämän korttitalon perustuksia, tuetaan kallistumia, tilkitään vuotoja ja tuuletetaan vinttiä! Ehkä...! Tai vain kaadetaan kumoon koko höskä!

Mutta kaikki se jää nähtäväksi!

*******************************************'

 

Edessä uudet polut,

vastamäet ja myötäleet
mutkan takana arvaamaton

Tuulien kohina korvissa
kevyt on tietä taivaltaa
kasvoilla auringon valo